Heikki Ketoharju

Lehtitietojen perusteella povataan, että Ukrainaan oltaisiin tekemässä sanelurauha, vähän samaan tapaan kuin Gazaankin.

Tilanne on kuitenkin tässä vähän erilainen, sillä Yhdysvallat oli itse tiiviisti mukana Ukrainan sodan synnyttämisessä toista vuosikymmentä sitten.

Rauhan ehdot näyttävät Ukrainalle paljon huonommilta kuin keväällä 2022 neuvotellussa rauhansopimuksessa. Tästä varoitettiin jo silloin, ja on muistutettu myöhemminkin. Olen sitä mieltä, että Ukraina ei missään olosuhteissa voi saada sellaisia rauhanehtoja, jotka olivat tarjolla kaksi ja puoli vuotta sitten. Olen myös sitä mieltä, että mitä pidempään sota jatkuu, sitä huonommiksi ehdot Ukrainan kannalta käyvät. Olivatko ne keväällä 2022 riittävän hyvät? En pysty sanomaan, mutta parempia ei ole ollut missään vaiheessa tarjolla.

Oman lisämausteensa tähän kaikkeen tuo, että Zelenskyin oma poliittinen ura tulee luultavasti loppumaan mahdollisen rauhansopimuksen myötä. Asia on entistä painokkaammin näin nyt, kun Ukrainan sisällä on lauennut suuri korruptiokriisi, joka koskee presidentin lähipiiriä. Helsingin Sanomat kommentoi muutama viikko sitten pääkirjoituksessaan aivan oikein, että Ukrainassa on aktiivinen kansalaisyhteiskunta, jonka ansiosta tällainen skandaali paljastuu. Venäjältä vastaava puuttuu, totesi Hesari, ja on ikävä kyllä oikeassa siinäkin.

Sen sijaan perustavanlaatuisin johtopäätös jäi hesarilta taannoin vetämättä: ukrainalaisten toiveet maansa positiivisesta kehityksestä ovat nyt paljon heikommalla pohjalla kuin ne olivat kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Kansalaisyhteiskunnasta nousseet protestit johtivat kyllä vallanvaihtoon Maidanin myötä, mutta korruptio jatkuu edelleen. Samalla maan johto teki valtavan virheen tukeutuessaan Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan ja vielä suuremman virheen sittemmin, luottaessaan, että niiltä saadaan riittävästi aseellista tukea Venäjän hyökkäystä vastaan.

Kokonaan oma kysymyksensä tietysti on, että sekaantuessaan Maidanin protesteihin Yhdysvallat tuli vahvistaneeksi ukrainalaista äärioikeistoa ja heikentäneeksi muiden kansalaisyhteiskunnan osien mahdollisuuksia viedä tavoitteensa läpi. Siitä on maksettu kovaa hintaa viimeinen vuosikymmen. Vastaavalla tavalla huonoja kokemuksia on muualtakin, missä Yhdysvallat (tai jokin muu ulkovalta) on sekaantunut toisen maan sisäisiin asioihin.

Kaukaisiksi ovat osoittautuneet ne toiveet, että Ukrainaa sotilaallisesti tukemalla voitaisiin saada jonkinlaista positiivista kehitystä aikaiseksi Venäjällä. Semmoisesta ei näy merkkiäkään, vaan päin vastoin tilanne on siellä kehittynyt vielä paljon aiempaa huonommaksi.

Yksi aika surkea tulos tästä kaikesta tietysti on, että Venäjän kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäys Ukrainaan näyttäisi tuovan tulosta ja vahvistavan sitä uutta kansainvälistä järjestystä, jossa isot valtiot katsovat oikeudekseen edistää tavoitteitaan hyökkäämällä toisten kimppuun. Kenen hyvänsä pienessä valtiossa asuvan näkökulmasta tämä on tietysti erittäin epätoivottavaa kehitystä. Vähissä ovatkin tänään ne äänet, joiden mielestä kaikkien valtioiden pitäisi sitoutua olemaan hyökkäämättä toisten kimppuun, poikkeuksetta. Rauhanliikkeestä sellaisia sentään löytyy.

Tämän kaikinpuolisen poliittisen virhearvion maksajiksi ovat joutuneet tavalliset ihmiset niin Ukrainassa, Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa. Pakotteiden aiheuttamat taloudelliset menetykset, aseisiin ja aseistautumiseen tuhlatut miljoonat, yhteistyön jäädyttämisestä aiheutuneet vaikeudet; kaikki ne tietysti kalpenevat sodassa kuolleiden ja haavoittuneiden rinnalla.

Onko minulla siis jokin vaihtoehto? On toki. Se vain on ikävä kyllä erittäin raskas ja hidas vaihtoehto. Jos läntisen Euroopan valtiot olisivat ottaneet demokratian vakavasti omissa maissaan ja ajaneet kokonaan toisenlaista, demokratian laajentamiseen ja markkinoiden vallan rajaamiseen tähtäävää politiikkaa kuluneet vuosikymmenet, ei läntinen Eurooppa olisi nyt tällaisessa sosiaalisessa ja ehkä taloudellisessakaan ahdingossa. Ja jos demokratian periaatetta olisi sovellettu myös kansainvälisiin suhteisiin, olisi päädytty aseistautumisen sijasta neuvotteluratkaisuihin. Esimerkiksi EU:n itäisen ulottuvuuden ohjelma ei olisi ollut lainkaan sellainen kuin se oli, eikä Ukrainalle 2013 tarjottu kauppa- ja assosiaatiosopimus olisi ollut sellainen joko-tai -valinta kuin se oli.

Olisiko kaikki tämä hillinnyt Venäjän epäsuotuisaa kehitystä? Paljon hankalampi sanoa, mutta ainakin Venäjälle olisi tarjoutunut paljon nykyistä laajemmat mahdollisuudet edistää omia poliittisia tavoitteitaan myös muuta kautta kuin aseellisesti. Se taas olisi tehnyt paljon hankalammaksi keksiä verukkeita kansalaisvapauksien kaventamiselle ja opposition suitsimiselle. Tietyille piireille Länsi-Euroopassa ja EU:ssa (tai Suomessa) tällainen ei tietenkään olisi ollut mieleen.